Kenen ehdoilla EU:n maatalouspolitiikkaa uudistetaan?
EU:n yhteisen maatalouspolitiikan eli CAP:n uudistuksessa ei ole kyse vain tukieuroista. Kyse on myös siitä, kuinka paljon yhteisiä pelisääntöjä tarvitaan ja kuinka paljon päätösvaltaa jätetään jäsenmaille.
Komission ja EU:n neuvoston linjausten vertailusta piirtyy selkeä jännite: komissio painottaa yhteistä EU-tason ohjausta, kun taas jäsenmaita edustava neuvosto korostaa kansallista liikkumavaraa ja sääntelyn keventämistä. Kun tähän lisätään vielä parlamentin näkemys, niin soppa on valmis.
Vuoden 2027 jälkeistä maatalouspolitiikkaa koskevat komission ja neuvoston erot näkyvät luomuviljelijälle kuudessa keskeisessä kysymyksessä.
1. Tukikatot: keneltä leikataan?
Komission esityksen tiukka 100 000 euron tukikatto ja pakolliset alennukset ohjaisivat tukien jakautumista nykyistä voimakkaammin pienille ja keskisuurille maatiloille. Nykyisin 20 % maatiloista saa 80 % maatalouden tuista. Neuvosto siirsi asian ratkaistavaksi budjettineuvotteluja marras–joulukuussa 2026. Neuvoston yleinen tavoite on pitää tukikatto jäsenvaltioille vapaaehtoisena.
2. Pinta-alatuki: enemmän kansallista liikkumavaraa
Asteittain aleneva pinta-alaan perustuva tulotuki, DABIS, on yksi uudistuksen keskeisistä välineistä. Komission mallissa tuen alaraja on verrattain korkea, jolloin pienemmät tilat hyötyisivät siitä. Neuvosto puolestaan esittää alhaisempaa alarajaa ja joustavampaa kansallista kohdentamista, joka suosii isoja tiloja.
Joustoilla neuvosto haluaa jatkaa tukien kohdistumista suurimmille tiloille. Vapaaehtoisuuden kääntöpuolena tukikäytännöt eriytyvät maiden välillä.
3. Ekojärjestelmät: yhteinen raami vai paikalliset ratkaisut?
Komissio painottaa ekojärjestelmissä yhtenäistä EU-tason raamia ja vaikuttavia ilmasto- ja ympäristökäytäntöjä. Neuvoston mukaan jäsenvaltioiden pitäisi voida suunnitella ja kohdentaa vapaaehtoiset ekojärjestelmät omiin tuotanto-olosuhteisiinsa sopiviksi.
Halutaanko kannustavia ja oikeasti vaikuttavia ympäristötoimia ekojärjestelmän kautta vai enemmän kaikille sopivaa tulotukea.
4. Valvonta: vähemmän päällekkäistä työtä
Komissio painottaa tulosperusteista seurantaa ja laajempia ympäristöraportoinnin indikaattoreita. Neuvosto nostaa etusijalle hallinnon keventämisen, valvonnan yksinkertaistamisen ja päällekkäisyyksien poistamisen.
Tukien vaikutuksia on voitava arvioida luotettavasti. Komission lähtökohta tuloksista palkitsemisesta on oikea. Yksinkertaisempi valvonta ei saisi tarkoittaa sitä, että tuloksilla ei ole merkitystä.
5. Ympäristöehdot: uudistus vai paluu vanhaan?
Komission linja painottaa suorien tukien ympäristöehtojen tiukentamista ja yksityiskohtaisia EU-tason kriteereitä. Neuvoston linja puolestaan lieventää tilanhoidon ja ympäristötoimien vaatimuksia.
Ympäristön ja ilmaston muutos näkyy ja kiihtyy. Neuvosto ei ole valmis reagoimaan muutokseen. Uudistuksen kannalta olennainen kysymys on, pystytäänkö vastaamaan tulevaisuuden ympäristö- ja ilmastohaasteisiin.
6. Luomu: velvoitteesta vapaaehtoisuuteen
Luomun kohdalla linjausten ero on erityisen selkeä. Komission esitys velvoittaisi jäsenmaat tukemaan sekä luonnonmukaiseen tuotantoon siirtymistä että sen ylläpitoa osana maatalouden ympäristö- ja ilmastotoimia. Neuvoston kannassa luomuviljelyn tukeminen olisi jäsenmaille vapaaehtoista.
Tämä siirtäisi päätösvallan luomuviljelyn tukemisen jäsenmaille. Tämä laittaa erimaiden luomuviljelijät eriarvoiseen asemaan ja vääristää kilpailua markkinoilla. Komission puolelta komissaari Hansen on toistanut useita kertoja haluavansa, että luomun tuki olisi edelleen pakollista. Parlamentin kanta tulee olemaan asiassa ratkaiseva.
Parlamentti tuo pöytään omat painotuksensa
Euroopan parlamentin ja neuvoston näkemyksissä on sekä yhteistä että erottavaa. Viljelijöiden byrokratian vähentäminen yhdistää niitä, mutta tukien jakautuminen, ympäristötavoitteiden kunnianhimo ja maatalousbudjetin itsenäisyys ovat kiistanalaisempia kysymyksiä.
Parlamentin suunnalta esitetty kritiikki kohdistuu erityisesti siihen, tarjoaako neuvoston linja riittävän selkeän tulevaisuuden suunnan ruoantuotannolle ja jääkö yhteinen EU-etu kansallisten tavoitteiden varjoon. Nämä erimielisyydet voivat tehdä tulevista kolmikantaneuvotteluista vaikeita. Jo nyt voidaan pitää varmana, ettei kaikki ole valmista 2028, kun uusi rahoituskausi alkaa.
Joustavuus tarvitsee rinnalleen yhteisen suunnan
Viljelijä tarvitsee vähemmän turhaa byrokratiaa – mutta myös varmuuden siitä, mihin suuntaan politiikka on menossa. Uudistuksen ydinkysymys ei saisi olla, kuinka paljon sääntelyä puretaan. Tärkeämpää on kysyä, mitä yhteisellä maatalouspolitiikalla halutaan saavuttaa ja millä keinoilla tavoitteet toteutuvat tasapuolisesti kaikissa jäsenmaissa.
Suomen näkökulmasta kansallinen liikkumavara voi auttaa huomioimaan pohjoiset tuotanto-olosuhteet. Sen rinnalle tarvitaan kuitenkin ennakoitavuutta, tasapuolisia tukiehtoja ja uskottavia ympäristötavoitteita. Muuten vaarana on, että yhteinen maatalouspolitiikka muuttuu yhä enemmän kokoelmaksi erilaisia kansallisia ratkaisuja.